Työmiehen vaimo — Minna Canth
TYÖMIEHEN VAIMO Viisinäytöksinen näytelmä Kirj. MINNA CANTH 1885 ENSIMMÄINEN NÄYTÖS _Riston ja Johannan häähuone. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, vasemmalla ikkuna. Perällä ovi porstuaan. Huudetaan: »Morsian ulos!» Esirippu nousee. Johanna seisoo morsiuspuvussa ikkunan edessä; Katri ja Laura näyttävät valkeata molemmin puolin. Vappu seisoo etunäyttämöllä oikealla. Taempana: Risto, Yrjö, Toppo, Kustaa, Heikki, Janne, Lotta, Liisa, Leena-Kaisa ja Anna-Maija ym. häävieraita. Ikkunan takaa kaikuu eläköönhuutoja._ RISTO. Mitä mietitte, Vappu? Eiköhän olisi hauskaa sentään olla tuolla kohdalla. VAPPU. Morsiamenako? RISTO. Niin juuri. Kun vielä noin kunnioitetaankin. Seuratkaa pois Johannan esimerkkiä ja ottakaa itsellenne mies tekin. VAPPU. Enpä hänestä ole millänikään. RISTO. Mutta minkätähden ei? Teille niitä kumminkin on tarjolla sulhasia kuin kirjavia kissoja. Mikä arveluttaa? VAPPU. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä. RISTO. Te olette liian varovainen. VAPPU. Parempi katsoa kuin katua. (_Eläköönhuutoja kaikuu uudelleen. Johanna nyökäyttää iloisesti päätänsä_.) JOHANNA. Näettekö tuota tyttöä, joka on kiivennyt ylös aidalle kadun toisella puolen. KATRI. Tuotako, joka tuolla kuutamossa seisoo ja niin armottomasti huiskii käsillään? Ihme ja kumma, ettei hän keikahda sieltä alas nurin niskoin. JOHANNA. Eikö se ole Homsantuu? KATRI. Toden totta. Hän se on. LAURA. Aivan selvästi. Jo minäkin hänet tunnen. LOTTA. Homsantuuko tuo? Ei ikipäivinä. Homsantuuta ei ole nähty kaupungissa puoleen vuoteen, mistä hän nyt sitten niin äkkiä olisi tuohon pyrähtänyt. JOHANNA. Sitä en tiedä, mutta hän se vain on. Lähetä, Katri hyvä, joku käskemään häntä sisään. KATRI. Älähän nyt. Homsantuutako sisään? Semmoisissa ryysyissä, kun hän luultavasti on. JOHANNA. Niin, mitä se tekee. Eihän vaatteet ihmistä pahenna. KATRI. No, eipä silti. (_Menee ovensuuhun ja puhuttelee hiljaa Heikkiä, joka sen jälkeen lähtee ulos. Teetä tarjotaan_.) LAURA. Vielä sinä kadut, että haetit Homsantuun tänne. Saatpas nähdä, hän käyttäytyy sopimattomasti taas niinkuin ainakin. JOHANNA. Mitä turhia. Ei Homsantuu ole niinkään häijy, kun häntä vain hyvästi kohdellaan. RISTO. Tahtoisinpa kuulla, mitä kuokkijat tuolla ulkona sanovat morsiamestani. YRJÖ. Kuulemattakin sen tietää, että he kiittelevät Johannaa siellä. RISTO. Ja kadehtivat minua. Niin, niin, Yrjö, kuinka lienee sinunkin laitasi. Monta vuotta kerrotaan sinun pitäneen Johannaa silmällä, mutta minä tulin ja sieppasin yks' kaks' tytön sinulta. YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi sait. RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirjan jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä. KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää. Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin naimaan. TOPPO. Helkkaria kanss'. Eihän niitä rikkaita tyttöjä kumminkaan joka miehelle riitä. Toiset saavat tyytyä köyhempiin taikka olla ilman. Ja minä puolestani olen ennemmin ilman, niin saan elää niinkuin itse tahdon. KUSTAA. Älä sano. Köyhänkin kun ottaa, niin saapa yhtäkaikki sen, joka housut paikkaa, ettei tarvitse polvet ulkona käydä. RISTO. Niin, ja mikä siinä on, ettei mies saisi elää niinkuin itse tahtoo, vaikka akankin ottaa. Loruja? Tupakkaa piippuun, miehet. KUSTAA. Mutta kyllä minä sentään ennemmin rikasta haluaisin, minäkin. Paha vain, ettei niitä ole juuri niin hyllyltä otettavissa, niillä kun tavallisesti on monta pyytäjää. Millähän mahdilla sinä, Risto, sait tuon Johannan taipumaan, olisipa hyvä tietää. RISTO. Mitäs maksat, jos sanon sen sinulle? TOPPO. Älä huoli luvata mitään, Kustaa. Minä tuon konstin neuvon sinulle maksutta. RISTO. Sinäkö? No, annahan kuulla. TOPPO. Mitäs siinä muuta, kun vetää tyttöjä hiukan nenästä. Ja se on helposti tehty, sillä maailman menosta ne poloiset eivät tiedä, ei paljon mitään. JOHANNA. Mutta muistakaa minun sanoneeni: Homsantuusta tulee vielä ihminen, jahka aikaa kuluu. LAURA. Tuosta hurjasta? Ei ikinä. Semmoinen se on kapine. Jota ei saa työhön talttumaan, ei vaikka ihmeitä tekisi. Kerrankin, kun oli apunani vaatteita huuhtomassa, niin alkoipa hyötä hyviään tanssia avannolla. Mitä mustalaista lienee pannutkaan, mutta ei ruojalle olisi mikään voinut nauramatta olla. Ajatelkaas, kun hame oli vyötäisistä saakka niin jäässä, että seisoi kankeana ympärillä ja tämä vain lentää ja pyörii pitkin iljannetta kuin tuulispää. Johan semmoisesta ihmistä tulisi. Kyllä kai! LIISA. Älä sano. Soisisen emäntä Riistavedeltä kehui Homsantuuta maasta taivaaseen tässä tuonnoin. Kuuluu olleen heillä koko kesän ja tehneen työtä kuin hevonen. JOHANNA. Kas sitä vain. LIISA. Mutta pilkkanaan olivat sittenkin pitäneet, tyttö parkaa, varsinkin nuoret hurjapäät. Tietäähän niiden. Miten malttavat olla ilkeyksiään tekemättä. KATRI. Jospa hän antoi heille syytä. LIISA. Vielä mitä. Hän oli vain ollut niin tarkka, ettei raahtinut oikeinpäin syödäkään, kun, näet aikoo tänä syksynä mennä naimisiin. Täällä kaupungissa on sanonut olevan itsellään sulhasen. KATRI. Häntä varmaan on joku narrannut. JOHANNA. Ei tiedä KATRI. On kuin onkin. Kuka nyt tuommoista ottaisi. LAURA. Mustalainen kun hän vielä on päälle päätteeksi. LIISA. Eipäs olekaan, koska isä oli Tuusniemen Väänäsiä. LAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen ylenannettu kuuluu vielä olleenkin. Ei hän miehensäkään luona asettunut olemaan, vaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt mukanaan, mutta Väänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen pois. Sitten nuo mustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja panneet Väänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa vuodessa hävitti talonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin