Kihlaus — Aleksis Kivi
KIHLAUS; YÖ JA PÄIVÄ Näytelmiä yhdessä näytöksessä Kirj. ALEKSIS KIVI 1919. KIHLAUS Näytelmä yhdessä näytöksessä HENKILÖT: AAPELI, | kraatareita ja vanhoja nuoria-miehiä. EENOKKI, | EEVA. JOOSEPPI, Aapelin oppipoika. (Aapelin huone: perällä ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä rahi, vasemmalla tulisija, jonka ääressä Jooseppi seisoo liikutellen kauhalla pataa, joka kiehuu tulella. Eenokki tulee.) EENOKKI. Päivää, Jooseppi! JOOSEPPI (kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä toki kauhaa kädestänsä). Päivää! EENOKKI. Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni tässä hänen huoneessansa noin tähän aikaan. JOOSEPPI. Niin on asia. EENOKKI. Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse? JOOSEPPI. Eikö ole teillä jo tietoa? EENOKKI. Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni. JOOSEPPI. Tässä tapahtuu tänäpän kihlaus. EENOKKI. Kihlaus! Hm! Vai kihlaus. Kenen hän nai? JOOSEPPI. Hä, Herrojen-Eevan. EENOKKI. Vai Herrojen-Eevan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi, villityksi, tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden? JOOSEPPI. Preivin kirjoitti Herrojen-Eeva tällä tavalla mestarilleni eilen illalla: »Kraatari Aapeli! Lyhyesti tahdon tietä antaa, että, jos Jumala niin on sallinut, niin valmis olen kohta tulemaan aviopuolisoksenne. Tulkaat minua kyydittämään täältä luoksenne; sillä herrat jätän minä tämän ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt vahvasti tykönäni päättänyt.» Niin seisoi preivissä. EENOKKI. Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti? JOOSEPPI. Pasteeraili, pasteeraili edestakaisin permannolla, raappien niskatukkaansa. EENOKKI. Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele.--Millä tavalla luonnistui asia? JOOSEPPI. Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini. Milloin pasteeraili hän, milloin heitti hän itsensä taasen vuoteelle, mutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja rupesi uudestaan pasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme kertaa kävi hän valelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette. EENOKKI. Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse, harkitse ja tuumaile joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin kysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita.--Mutta mielinpä kuulla kuinka kävi lopulta. JOOSEPPI. Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä, herätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki preivin eteeni ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä veljellisyys! EENOKKI. Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen.--Mutta minkä neuvon annoit mestarilles? JOOSEPPI. En kieltänyt enkä käskenyt. EENOKKI. Oikein!--Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta yksi asia löytyy, jossa olen vaiti kuin myyri. Älä kiellä miestä ottamasta naista, johon hän kerran on iskenyt silmänsä, hän ottaa hänen kuitenkin, ja joskuspa kuiskataan naisen korvaan sun kieltävä neuvos, jonka lunttu tuskin Paratiisin niituilla antaa sulle anteeksi. JOOSEPPI. Minä en kieltänyt enkä käskenyt, vaan pyysin hänen heittämään kaikki Jumalan neuvopöydälle. Tämä vaikutti ja heti nukkui hän kuin tallukka ja minä samoin. Hän aamulla taasen kyllä käytteli neulaansa vinhasti, mutta toisaalle tyyräilit aatoksensa, sen huomasin, koska silloin tällöin mulautin salaa katsoa hänen päällensä. Niin neuloi hän hetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä, naulitsi sen hirveän lujasti pöytään, rynkäsi ylös, puki päällensä parhaat vaatteensa, lähetti sanan teille, tullaksenne tänne, mutta itse läksi hän noutamaan morsiantansa, Herrojen-Eevaa. EENOKKI. Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus onnettomaan kirnuun. Eeva on kahden naimattoman herran emännöitsijä, ja kuullaanpa hänen useinki mekastelevan heidän kanssansa. Tästäpä yhtä ja toista arvella taitaa, ja paljon rähisee heistä mailmakin. Jumala heille heidän syntinsä anteiksi antakoon! Mutta miksi ei toinen heistä nai tätä Eevaa? Mutta Eva on tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka, tahi niin kuin ruotsalainen sanoo: turski. (Ottaa nuuskaa.) JOOSEPPI. Ja niin herramainen. EENOKKI. Tosi. Koska hän käy, katsahtaapa silloin tällöin sivullensa liehuvia hameliepeitänsä, sen olen huomainnut. Vähän epäiltävä merkki tyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin isoista herrasväkeä, mutta eipä tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis itseänsä sentähden lyödä niin herramaiseksi, niin fiiniksi; sanalla sanoen, niin ymmärtämättömäksi kuin Eeva teki. Vähempikin piisaisi muonamiehen tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä: »missä nakriit kasvaa, puussa vai maassa?» Nauriit, näetkös. Niinpä kysyi hän maamiehiltä torilla. Entäs tämä kysymys: »kulta-pappa, mikä on tuo korea lintu, joka hyppelee tuolla kartanolla?» Hän ei tuntenut, näetkös, harakkaa tultuansa maalle. (Naurahtaa, mutta kovin vähän.) Noh, ehkä ei tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeraamaan, sanoo ruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi näkemään raiskaa toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa. Mutta minä pidän virkaveljestäni enkä sois hänelle huoneenristiä, jonka nyt pelkään hänen saavan. JOOSEPPI. Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen. EENOKKI. Pahoin pelkään, pahoin pelkään.--Eeva on taas vihastunut herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti.--Aapeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan hyväsydämminen mies. JOOSEPPI. Hyvä hänen nimensäkin on. EENOKKI. Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti toimiin, joita seuraa katumus. Minä, mukama mies, olen aina tämmöinen vakava pellavaloukku, oikein sahapukki. (Naurahtaen vähän.) Mitä padassa kiehuu? JOOSEPPI. Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa.-- Kuulitteko rattaan jyryä? EENOKK