Isänmaa — Arvid Järnefelt
ISÄNMAA Kirj. Arvid Järnefelt 1893-94 I. Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi toista--toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan. Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne muuttaneet,--siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana, mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla, jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät riittäneet kukistamaan. Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja. Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi tullut väliin. Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi, ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla. Niemelä elpyi Vuorelan turvissa. Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies, matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt lauttansa. Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot. Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat maistelleet kovasti Niemelässäkin. Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin muut. Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille. Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään. * * * * * Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta. Tuli herroja kaikenlaisia--vatupassit kainalossa. --Kenenkä on tämä koski, he kysyivät. Heille näytettiin mies--Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja. --Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies. Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän. Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä eivät sivulliset saaneet mitään vihiä. Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas.--Ja paljon siihen tarvittiin miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon. Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää sihiseväin poutain kestäessä. Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty. Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja. Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen niillä, jotka jäivät. Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet. He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät.--Semmoinen pauhina ja räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan. Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen, silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa-- vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan--kaikki. Jos kuka hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut kellekään maksettavan. Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta; sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa. Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi muurahaisparvena yhteen kokoon--jossa iloittiin ja laulettiin eikä tiedetty huomispäivän murheista! Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä; moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi entinen kujatie. Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut asiaan tarkempaa selitystä. Se