Maaemon lapsia — Arvid Järnefelt
Produced by Tapio Riikonen MAAEMON LAPSIA Kertomus Kirj. Arvid Järnefelt Otava, Helsinki, 1907. SISÄLLYS: Alkulause 1. Satimessa 2. Kulkukauppias 3. Nuoriherra 4. Rauhalahti 5. Syntymäpäivä 6. Herra Vendell 7. Maanalaiset voimat 6. Enkelien töitä 9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen 10. Kinturin kuolema Tämmöinen on tarina: Muinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli voitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi. Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä pihoilta ihmiselle puhuneet,--jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta laulaneet,--jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun? Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat? Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa. Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen ja miekan kanssa liittoa tehnyt. Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui heille näin: »Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen ihmiskuntani jälleen yhtyneenä». Näin puhui totuuden henki. Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa. Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa. 1. Satimessa. Sumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan, jolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli tyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille, pamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun päässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi pitkään häivytykseen: --Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin Janne, joutuin joutuin, joutuin, Kin--Kin--Kinturin Janne, kin--kin-- kingelikin--kin--kin--kin-- --Jaha, jaha,--vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua, vaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin kääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista patinoista sukkasilleen vapautuneina. --Se on Kinturin Janne!--puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen jalkaansa,--sen tuntee kohta soitosta,--eipä luulisi että se on se kitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari. Ja tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä räpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja reippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset. Kinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille kokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita. Sitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä, kunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä-- hiirenloukkuja? --No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää laariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää? --Se on asia, se on asia,--myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen kauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan. Heillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin oli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen tappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen puotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta saattoi olla myytävänä. Tämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti puolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli ostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista, suolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan sopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi vasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi mielikseen puodissa. Erittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä tuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että kauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja karttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen alusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut herraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille todistuksena, että »onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee». Suuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä ylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa. Kinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon väkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä tarvitsi,--ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu suitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta noin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän saattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea käteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa, kauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina samalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä lykyssä lisäsi: »mittaappas